Poikani ei ole saanut apua, koska on kiltti ja hyväkäytöksinen. Hinta on kova.

Poikani jäi kiinni kannabiksesta 14-vuotiaana ja alkoholista ja tupakasta 15-vuotiaana. Teini-iässä meni paljon murrosiän piikkiin, mutta hälytyskellot alkoivat soida, kun hyviä harrastuksia jäi pois ja kaveripiiri vaihtui. Luotimme kuitenkin lapseen, liikaa. Hän muutti tyttöystävän kanssa yhteen, suoritti lukion ja pääsi töihin. Pian hän sai myös opiskelupaikan. Hän opiskeli ja teki edelleen töitä, vaikka käyttikin kannabista ja alkoholia yhä enenevässä määrin.

Eräänä päivänä silloin 20 vuotias poikani tuli luokseni psykoottisena, hän oli hädissään ja pyysi itkien apua päihdeongelmaansa.

Lähdimme terveyskeskukseen yhdessä. Pääsimme lääkärille, poika halusi osastolle, jonnekin missä hän olisi turvassa ja vois olla ilman päihteitä. Lääkäri kuitenkin tyrmäsi pyynnön ja ohjasi hänet päihdeklinikalle. Muutaman käyntikerran jälkeen, hän totesi ettei saa sieltä tarvitsemaansa apua. Pojalleni oli muodostunut käsitys, että päihdeklinikan työntekijöiden mielestä hän on ”vielä kovin hyvässä kunnossa, eikä tarvitse apua”.

Hän jatkoi töissä kunnes muutti Helsinkiin opiskelemaan muutamaa vuotta myöhemmin. Vuoden opiskelun jälkeen hän pääsi taas töihin, kunnes jäi pitkälle sairauslomalle, eikä ole enää palannut töihin.

Nyt, yhdeksän vuotta myöhemmin hän käyttää useita eri päihteitä, hänellä on ollut monta hoitamatonta psykoosia ja monta erillistä pakkohoitokuukautta kokeneena hän on sairastunut skitsofreniaan.

Viimeisenkin sairaalan lääkäri totesi hänen olevan liian hyväkuntoinen vaikuttavampaan kuntoutukseen. Hyväkuntoinen: hän pystyy puhumaan hyvin ja on hyväntahtoinen ja koska ei tee rikoksia, ei ole uhka yhteiskunnalle.

Hän sai eläkepäätöksen. On vaikeaa ymmärtää, miksi ´hyväkuntoinen´ lapseni laitettiin mieluummin eläkkeelle kuin tehokkaaseen hoitoon.