Meidän rakkaan lapsemme, nuoren herkän naisen, useamman kuukauden peukkupsykoosit olivat olleet toistuvia. Tällä kertaa tilanne oli jälleen kerran niin paha, että luulin – jälleen kerran – lapseni kuolevan.

Soitimme paikalle ambulanssin. Ambulanssin lisäksi paikalle tuli myös poliisi. Tyttö vietiin päivystykseen. Päivystyksessä hän odotteli ihan rauhallisesti päätöksiä. M1-päätös (lähete erikoissairaanhoitoon) saapui – varmaan osittain siksi, että olin soittanut päivystykseen moneen kertaan ja vaatinut saada puhua lääkärin kanssa. Tämä siksi, että edellisillä kerroilla tyttö oli vain laitettu ulos kadulle ilman sen kummempaa hoitoa.

Kuljetusta odotellessaan tyttö oli nähnyt hoitohenkilökunnan osoittelevan häntä ja naureskelevan pilkallisesti. Eipä tämäkään ollut ensimmäinen kerta, olihan tyttö ”vain narkkari”.

Kun tyttö vihdoin kuljetettiin ambulanssilla Auroran psykiatriseen, päätettiin ottaa hänet tarkkailuun – ehkäpä tässäkin auttoi minun soittoni, en tiedä. Lääkityksellä hänet saatiin uneen. Olin pyytänyt ja rukoillut, että tyttö pidettäisiin osastolla pidempään – hänen tilanteensa oli todella kamala.

Kaikkien toiveiden vastaisesti tyttö kotiutettiin seuraavana aamuna meille mitään ilmoittamatta. Talvella, ilman päällysvaatteita, kenkiä, lompakkoa, puhelinta ja avaimia – ne olivat jääneet päivystykseen. Talvella. Käteen oli annettu kertalippu bussiin.

Onneksi tyttö sai jostain lainattua puhelinta ja muisti vielä puhelinnumeroni. Ajoin hätäpäissäni hakemaan lastani ennenkuin tämä paleltuisi ulos – lastani, joka oli edelleen täysin psykoottinen. Tänään hän on jossain kadulla – en ole varma onko lapseni enää hengissä. En ole saanut häneen yhteyttä moneen päivään.

Tällainen hoitopolku Helsingissä.

Olen aivan loppu! Eihän muistisairaitakaan jätetä kadulle kuolemaan, vaikka he eivät hoitoa ymmärtäisi haluta!!

”Tytön äiti”