No ehkä näillä kommentoijilla ei ole kokemusta siitä millaista elämä on, kun perheessä on vakavasti päihdesairas. Meillä päihdesairaiden vanhemmilla ja muilla läheisillä tahdonvastainen hoito voi olla mielessä ainut keino auttaa vakavasti päihdesairasta lasta.
Kun lapsi riehuu psykoottisena asuntonsa hajoittaen ja ehkä rikoksiin syyllistyen. Laihana, riutuneena, rähjäisen, sekavana, nälkäisenä, asunnottomana. Voiko olla yhtään vanhempaa, joka ei siinä tilanteessa toivoisi mitä tahansa apua lapselleen. Olkoonkin sitten vaikka tahdonvastaista hoitoa. Avohoitoon, kun varsinkaan psykoottiset päihdesairaat eivät useimmiten mene eivätkä edes hoitoon pääsekään, kun sairaus on vakava ja aineet vievät.

Minun lapseni sai kovan taistelun jälkeen yli vuoden mittaisen tahdonvastaisen hoidon mistä olen ikuisesti kiitollinen. Hän voi nyt hyvin ja on toipunut päihdesairaudesta ja psykoottisuudesta. Hoito oli erittäin hyvin järjestettyä kuntouttavaa hoitoa sairaalassa ja sen toteuttivat erittäin taitavat hoitoalan ammattilaiset.

Kuntoutus oli aktiivista eikä säilövää. Erilaista terapiaa, ryhmiä, joissa harjoiteltiin sosiaalisia taitoja ja vahvistettiin itsetuntoa, keskusteluja psykologin ja oman hoitajan kanssa, lääkehoito toteutettiin injektiohoitona, tukea ja tietoa myös meille vanhemmille ja paljon muuta.
Kuntoutuksen aikana lapsen sairaudentunto ja
motivaatio hoitoon heräsivät ja hän voi nyt hyvin.

Sairaalahoidon jälkeen myös avohoito järjestettiin hienosti ja kotiin tuli viikottain tukihenkilö. Tämä kaikki siis tahdonvastaisessa hoidossa. Eli päihdesairaalle ja meille läheisille se oli todellakin siunaus. Kunpa tämä hoito olisi mahdollinen muillekkin vakavasti päihdesairaille. Toivon, että ennenkuin tahdonvastainen hoito tuomitaan, ymmärretään, että joskus se on ainut keino pitää sairas ihminen hengissä ja saada hänet toipumaan vakavasta sairaudesta.

Myös muita hoitokeinoja tulee kehittää mutta pitää muistaa, että läheskään kaikki eivät pysty sairauden hoitoon avohoidossa.

”Helpottunut äiti”