Poikamme ajautui lääkeriippuvaisesta huumeriippuvaiseksi ja lopulta sekakäyttäjäksi sairastuttuaan lukioaikana keskivaikeaan masennukseen.  Kun huumeidenkäyttö paljastui, hänet siirrettiin mielenterveystoimiston asiakkaasta A-klinikan asiakkaaksi.

Sen jälkeen yrityksiä lopettaa aineiden käyttö ja jatkaa koulun käyntiä oli vähintään kerran vuodessa. Varusmiesaikaa lukuun ottamatta päihteettömät jaksot jäivät muutaman viikon mittaisiksi.

Vuosien mittaan toleranssit eri aineille kasvoivat ja tarvittavat määrät lisääntyivät. Jatkuvat pelkotilat kuuluivat kuvioon – velkojat tai muut viholliset voisivat iskeä milloin tahansa. Silloin tuli mukaan myös veitsi tai joku ”kättä pidempi”.

Pisin kuntoutus kesti neljä viikkoa, sen lisäksi oli pari alle kahden viikon mittaista katkaisuhoitoa, joista poika poistui ennenaikaisesti.
Lääkärit eivät katsoneet hänen olevan itselleen tai ympäristölle vaarallisen, siksi yrityksistämme huolimatta tahdonvastaiseen hoitoon saaminen oli mahdotonta.

Kun ovet maailmalla olivat suurimmaksi osaksi sulkeutuneet ja me menettäneet viimeisenkin toivomme pojan ”järkiintymisestä” , hän vakuutti taas lopettavansa huume-elämän ja hakeutuvansa hoitoon sekä pyysi päästä asumaan kotiin siihen saakka. Tulostamastaan Omakannan diagnoosilistasta selvisi, että viimeisen kolmen vuoden aikana hän oli saanut 19 erilaista päihteiden liikakäytöstä johtuvaa diagnoosia tapaturmista ja myrkytyksistä harhaluuloisuushäiriöihin ja psykoottisuuteen.

Viikko ennen A-klinikan osoittaman hoidon alkamista poika häipyi ja soitti kuukauden kuluttua nöyränä, hiljainen ääni väristen ja pyysi tuomaan jotain vaatteita ja vaikka kirjan tänne poliisivankilaan.